27 kesäkuuta 2006

Duunista ja muusta


Takaisin blogistanissa, paljon on tapahtunut viime kuluneen viikon aikana, yritän poimia joitain mielenkiintoisia seikkoja tähän.


En ole tainnut aikasemmin kertoa mitä teen täällä, voisin aloittaa siitä kuin itsekin vihdoin tiedän. Osallistun siis UNICEF Indian järkkäämään tutkimusharjoitteluohjelmaan. Teemme neljän hengen (Maria, Prakash ja Shilpa) tiimissä tutkimusta/arviointia UNICEFin aloittamasta Education Package for Schools -ohjelmasta. Meidän tehtävänä on arvioida yhtä projektin alaohjelmaa eli biodynaamisten viljelmien luomista kouluihin Viljemien tarkoitus on tehdä kouluista omavaraisia ja mahdollistaa oppilaiden ravinto (vanhemmat voivat lähettää lapsensa kouluun jos tietävät että lapsi ruokitaan). Projektiin kuuluu myös yhteisön hyötyminen (mahdollinen laajempi ruoanjako ja koulun ulkopuolisten palstojen perustaminen oppilaiden opastuksella, sekä ravintokasvatus). Minun roolini on kirjoittaa kappale tutkimusmenetelmistä ja omavaraisuudesta, sekä toimittaa raportti yhdessä Marian kanssa. Kenttätutkimusta teemme kaikki yhdessä, niin hyvin kuin Kannadigan kieli nyt sitten taipuukin…

Menemme torstaina ensimmäiselle kouluvierailulle Tumkur nimiseen piirikuntaan joka on reilun parin tunnin matkan päässä. Vierailun perusteella suunnittelemme pidemmän kenttäjakson joka alkaa maanantaiaamuna Raichurissa, yön mittaisen junamatkan päässä. Kiirettä siis pitää. Raichur ja Tumkur ovat paikallisen kielenkäytön mukaan ns. Backwards communiteja, eli maaseudun paikkoja jossa lukutaito ja perustarpeet (ravinto, vesi jne.) eivät ole kovinkaan monen ulottuvilla, ja jossa alempien kastien, heimokansojen ja naisten asema on erityisen tukalaa. Kentällä meitä avustuvat ruohonjuuritason naisryhmät jotka ovat UNICEFin yhteistyötahoja naisten ja lasten oikeuksien puolustamisessa. Kenttäraporttia sitten reilun parin viikon päästä.

Lähes kaikki päivät ovat toistaiseksi sisältäneet luentoja tutkimuksemme kannalta relevanteista aiheista, eli paikallis- ja aluepolitiikan rakenteista, järestöjen toiminnasta, Intian koulutuspolitiikasta ja vastaavasta. Kauhean positiiviselta vaikuttaa paperilla, mutta lukuja katsellessa on vaikeaa kuvitella miten kehityskulku meinataan muuttaa ja MDG:t (YK:n vuosituhattavoitteet) meinataan saavuttaa. Karnatakan osavaltion 66% lukutaitoisa esim. ei vaikuta kauhean mieltä ylentävältä ja meidän piirikuntamme Raichurin 70% lapsista aliravittuja tuntuu aika käsittämättömältä Bangaloren juppien keskeltä ajateltuna.

Illat ovat usein olleet jalkapallotäyteisiä tai keskittyneet keskusteluun instituuttimme jatko-opiskelijoiden kanssa. Skarppia porukkaa joilta kuulee aika paljon mielenkiintoisia näkemyksiä Intiasta, lähinnä luonnon tilasta ja taloudesta. Niistä enemmän toiste, nyt vaan kuulumisia. Aina kun olen jaksanut eikä ilta ole mennyt työntäyteisesti olen seikkaillut lähiympäristössä joka on viihtyisä pikkukylämainen kaupunginosa tai lähtenyt cityyn. Ihan mukavia ravintoloita ja baareja, jotka sulkevat harmittavan aikaisin, eli klo. 11. Parasta on kuitenkin edelleen puistot, mm. Gandhin patsaita täynnä oleva pikkupuistikko ja isot eksoottisia lintuja majoittavat puistot. Kentältä palattuamme kun päivärytmi siirtyy luennoista, joiden aikataulut jatkuvasti muuttuvat omaan kirjoittamiseen, niin ehdin varmaan tutustumaan kaupunkiin huomattavasti paremmin. Ainakin teknologiamuseoon haluan kovasti, vaikka sitä Lonely Planetin kaltaiset oppaat suosittelevatkin lähinnä lapsille.

Sunnuntaina olin työkaverin Prakashin kastajaisissa. Herra on uudelleensyntynyt, ja ajattelin mielenkiintoisen Sambian kokemuksen jälkeen että pakko kai se on täälläkin katsoa helluntalaismenoja. Huomattavasti tylsempää kuin Sambiassa, rokkibändi soitti Gospelia ja pastori oli huono stand-up koomikko joka aina Amenin ja Hallelujaan väliin heitti vitsejä avioliitoista, anopeista jne. Kirkolta menimme toiselle kirkolle jossa ihmiset sitten kävelivät veteen saamaan kasteensa. En ole vielä käynnyt temppeleissä, lukuisien ulkopuolella kylläkin, joten niistäkin enemmän myöhemmin.

Puhelinliittymä odottaa vieläkin itseään. Kaiken piti olla valmista eilen, mutta tänään tarvittiinkin sitten kopio meidän viisumeistamme. Katsotaan mitä huomenna, todennäköisesti syntymätodistus tms.

Lehmät kaduilla tuntuvat jo tavanomaiselta, ja rotta huoneessa ei hetkauttanut yhtä suuresti kuin olisi aiemmin. Toki pelkään sitä vieläkin, mutta eipä ällötä enää kun sain ikkunan sidottua kiinni. Vähän eristäytynyt olo kun on tullut vietettyä niin paljon aikaa kampuksella, mutta kohta kun kenttätyö alkaa, niin pääsen varmaan lähemmäksi paikallista kulttuuria hivenen liian expat-tyyppisestä elämästäni. Silloin keksin todennäköisesti myös enemmän mielenkiintoisia tarinoita kerrottavana. Nyt on tyydyttävä kaverin tarinaan eilisestä punttisvisiitistä, jossa oli kuulemma hivenen hankalaa pumpata rautaa kun munkki oli siunaamassa uusia painoja polttamalla suitsukkeita ja viskomassa vettä ympäriinsä. Lisäksi painot olivat yltäpäältä kukkien peitossa. Että sellaista.

Loppuun Gandhia kun täällä kerran ollaan:
"An unjust law is itself a species of violence. Arrest for its breach is more so."
M.K. Gandhi

Ei kommentteja: