28 huhtikuuta 2010

Huumeviikkoni



Olin maanantaina katsomassa Reindeer Spotting -elokuvaa ja eilen kuuntelemassa päihdetyöntekijän ja huumeisiin erikoistuneen lääkärin pitämää luentoa ja ensiapukoulutusta. Melkoinen huumeviikko siis.
Suosittelen Reindeer Spottingia kaikille, jotka ovat kiinnostuneita päihteistä ja niiden lieveilmiöistä. Ongelmaksi nousee, että valistusvideoksi mainiosti soveltuva pätkä on kielletty alle 18-vuotiailta. Turhaa hyssyttelyä sanon minä.

Reindeer Spotting on karu dokumenttielokuva parikymppisen Janin Subutex-koukusta, haaveista ja epätoivosta päihteiden johdattaessa häntä kohti vankilakierrettä. Kaikkien varhaisteinien soisi näkevän vastaavaa realistista kuvaa päihderiippuvaisuudesta. Itse muistelen kouluajoilta päihdevalistuksen olleen sitä, että joku väsyneesti kertoo porttiteoriasta, jonka valtaosa huomaa ympäristössään vähintäänkin puutteelliseksi kuvaukseksi päihteidenkäytöstä. 

Eilisellä luennolla kuulin paremman version porteista. Huumausaine, tyypillisesti kannabis, ei itsessään ole portti vaan muu sosiaalinen ympäristö, joka joillekin ihmisille on seurausta alkavasta huumekoukusta. Vastaavaa voi kuulla Studio-Kotrossa, jossa nuorisotutkija Mikko Salasuo jakaa päihteisiin rekrytoitumisen mallit kahtia; alakulttuuriseksi ja syrjäytyneeksi. Itse tulkitsen jälkimmäistä nimenomaan perinteisen porttiteorian kaltaiseksi.

Mitä sitten itse haluan päihdepolitiikasta? Haittoja lieventävää politiikka, joka mahdollistaa kaikkien halukkaiden hoitoonpääsyn, eikä pahenna tilannetta moralisoimalla. Paras tapa vähentää päihteiden käyttöä ylipäätänsä näyttäisi kuitenkin olevan mahdollisimman tasainen tulonjako.

21 huhtikuuta 2010

Vuokrasopimuksia mafiatyyliin


Vuokrataso Helsingissä on jo pitkään hiponut taivaita. Ei ole ollenkaan harvinaista, että valtaosa käteen jäävästä rahasta menee asumiskustannuksiin. Keskellä talouslamaa, jolloin palkankorotukset ovat olemattomia, irtisanomiset kulman takana ja opiskelijoiden työllisyystilanne heikko vuokrat jatkavat nousuaan. Osittain kyseenalaisinkin menetelmin.

Helsinkiläisasuntojen vuokrat nousivat vuonna 2009 keskimäärin 4,7 prosenttia. Nousuvauhti on kiihtynyt selvästi, sillä vuosina 2004–2007 vuokrien nousu vaihteli vuosittain 1,1 ja 2,5 prosentin välillä. Vuokrien nousuun olisi puututtava pikaisesti turvaamalla vuokra-asuntojen rakentaminen ja  säätämällä vuokrakatto. Myös omistusasumisen etuoikeutettu verotuskohtelu suhteessa vuokralla-asumiseen on purettava.

Yleisestä vuokra-asumisesta ei sen enempää, mennään konkretiaan. Minulle välitetyssä sähköpostikeskustelussa suuren finanssikonsernin omistaman kiinteistön vuokrankorotuskeskustelu muistuttaa mafiatyylin neuvottelua, jossa vahvempi osapuoli sanelee vuokralaiselle ehtoja.

Tarina menee näin. Asukkaalle lähetettiin postissa ilmoitus uudesta vuokrasopimuksesta, jossa ainoa muutos oli 15% korkeampi vuokra kuukauden varoitusajalla. Vuokralainen tiedusteli isännöintifirmalta mistä on kysymys, mutta selkeän vastauksen saaminenkin oli hankalaa. Lopulta vastauksessa todettiin
Vuokrien maksimikorotukseksi päätettiin noin 15% joka on hyvän vuokratavan mukainen suositus maksimikorotukselle.
Vuokralainen ei kuitenkaan periaatteen henkilönä lopettanut keskustelua tähän vaan kaivoi esiin Hyvä vuokratapa -esitteen, jossa todetaan seuraavaa:
Jos vuokraa joudutaan vapaarahoitteisissa vuokrasuhteissa korottamaan muutoin kuin sopimuksessa mainitulla menettelyllä, on neuvottelut aloitettava vähintään 6 kuukautta ennen aiottua korotusta.
Vuokranantajalta toimeksiannon saanut isännöintifirma yritti siis sumuttaa vuokralaista vetoamalla hyvään vuokratapaan ja tulkitsemalla sitä väärin. Herääkin kysymys kuinka yleistä tällainen on? Ja kuinka moni vuokralainen on valmis käymään kauppaa vuokrastaan isännöitsijänsä kanssa?

Edellämainittu tarina päättyy hyvin. Vuokralainen sai siirrettyä uuden sopimuksen alkamaan kuuden kuukauden päästä ja säästi näin melkein kuukauden vuokran. Epäilen kuitenkin vahvasti, että vastaava sanelupolitiikka tuottaa kapitalisteille varsin sievoisen summan rahaa kyseenalaisin keinoin.

Onko sinulla vastaavia kokemuksia, jotka haluat jakaa? Ota yhteyttä facebookin tai sähköpostin välityksellä.

16 huhtikuuta 2010

HV Matti


Vastoin ensivaikutelmaa otsikossa ei ole kyse haistattelusta. Sellaisenkin ymmärtäisin kyllä vallan mainiosti pääministeri Vanhasen luikerrellessa vaalirahasotkuaan pakoon jo kolmatta vuotta. 

HV viitannee Hyvään Veljeen, jolla tulevien ministereiden ostamista junaillut Arto Merisalo, tervehtii pääministeriä Helsingin Sanomien (14.4) julkaisemassa sähköpostissa. Muuna kuin ostamisena ei voi pitää nykyisen, ja myös eduskuntavaalien aikaisen, pääministerin yritysjohtajatapaamisia á 3000 – 10 000€. End of Story, räikeää korruptiota, peli poikki ja uudet vaalit. 

Näin tapahtuisi muualla vaan ei Suomessa. Ilmeisesti vaatimukset ja paine Vanhasen hallituksen eroamiselle sekä uusintavaalit eivät ole olleet tarpeeksi kovat. Tänään Iltasanomat vielä uutisoi, että Vanhanen on valehdellut Merikukka Forsiukseen liittyvistä rahoista. Ehkä tämä voimistaa vaatimuksia...

Yhteistyö rikollisten vaalirahanjakajien kanssa on Suomessa näemmä suvaittavaa kunhan pääministeri vastaa tarpeeksi monta kertaa: ”en muista”. Kun muisti pettää satojatuhansia euroja omalle puolueelle jakaneiden rahoittajien kohdalla, herää kysymys miten se toimii muussa päätöksenteossa.

Vanhasen muisti ei silti ole keskeinen asia. Jokaisen Vanhasen kanssa haastavan toimittajan tulisikin esittää kysymys: ”Mitä väliä sillä on, että et muista (tai ainakin väität niin)? Miksi et maan ja puolueesi johtajana kanna vastuuta siitä, että jopa puolet ministereistäsi on yksittäisten liikemiesten maksettuja miehiä ja naisia?

Itse epäilen, että päätöksenteon rapautuminen (esim. YLEn rahoitussekoilu) ja ydinvoimapäätöksen kiirehtiminen johtuu pelosta. Hallituksemme pelkää mitä tapahtuu siinä vaiheessa kun heidän paattinsa kolahtaa lopullisesti jäävuoreen ja lisää sähköposteja vuodetaan julkisuuteen. Yksi selitysmalli onkin, että mitään räikeitä heikennyksiä ei enää väännetä läpi, jos ei niistä ole lupauksia elinkeinoelämälle. Ydinvoimasta näitä lupauksia voi hyvinkin olla.

07 huhtikuuta 2010

"Suomen etu" on omistajan etu

Kuva: Wikimedia commons, Euromayday 2006 jälkeiset bileet makasiineilla. 
Puhuin aamulla nuorisotyöttömyydestä Elämäntapaliiton järjestämässä tilaisuudessa.

Lähdetään liikkeelle perusasioista, politiikka tai työmarkkinat eivät rakennu yhteiselle edulle vaan etujen ristiriidoille. Taloudellinen ohjaus on mitä suurimmassa määrin poliittista, tätä ei pidä sivuuttaa myöskään nuorisotyöttömyyskeskustelussa. Olennaista tässäkin keskustelussa on toimeentulo ja tulonjako, ei työ itsessään.

Työmarkkinoiden joustosta ja epävarmuudesta, prekaarista työstä, on keskusteltu jo vuosia. Viimeistään ahtaajien ja lentokentän matkalaukkuhenkilökunnan lakot osoittivat, että epävarmuus leviää myös vahvojen ammattiliittojen aloille, eli kaikkialle. Kapitalistit pyrkivät tekemään kaikista työsuhteista notkeita, taipuisia ja täysin työnantajan saneluille alttiita. 

Tämän takia ahtaajien lakossa keskeisenä vaatimuksena olikin työsuhdeturva ja vuokratyön käytön ehkäisy. Tämä ei kelvannut työnantajille, jotka pelkäsivät muidenkin vaativan turvaa itselleen. Samalla lehdistössä moralisoitiin kilpaa, kuinka paljon lakko maksaa. Meidän onkin kysyttävä kenelle lakkoilu ja vaatimukset toimeentuloturvasta maksavat?

Koko 1990- ja 2000-luvun Suomessa on nähty aivan uudenlaista kapitalistien sanelemaa tulonjakoa. Vuosina 1993–2005 omaisuustulot nousivat 282 %, palkkatulojen kasvaessa 30 % ja tulonsiirtojen tippuessa miinukselle. Tuloerot Suomessa kasvavatkin nopeammin kuin missään muussa teollisuusmaassa.

Puheet yleisestä edusta tarkoittavat siis puhetta pääoman eduista. Uudet barbaarit -blogi kommentoi tätä seuraavasti:
EK:n puheenjohtaja Sakari Tamminen ruikutti lakon olevan suorastaan ”ikävä”, koska se pilaa ”Suomen” talouskasvun ja on ”Suomen” edun vastainen. Aivan kuin EK:n tai sen kaaderien jatkuvat esitykset eläkeiän nostosta, nuorten pakottamisesta työhön, palkankorotusten jäädyttämisestä, lukukausimaksuista ja opintorahan muuttamisesta lainapainotteisiksi eivät olisi kenenkään ”edun vastaisia”. En tosin sanoisi niitä ikäviksi vaan kusipäisiksi, sairaiksi ja välittömästi tuhottaviksi.

Samalla kun tulonjako on notkahtanut voimakkaasti pääoman eduksi, on palveluita ja etuuksia heikennetty kontrollien jatkuvasti lisääntyessä. Tämän kehityksen edesauttamista nähtiin myös poliittisten nuorisojärjestöjen yhteiskannanotossa, josta Vasemmistonuoret irtaantui.

Kauhistelemalla nuorisotyöttömyyttä teemme ”nuorista” erityisryhmää jonka etuja voidaan heikentää työhön pakottamisella, opiskelijoita kyykyttämällä ja eläkejärjestelää muuttamalla. Myös nuorisotyöttömyyttä on tarkasteltava tässä valossa. 

Iän perusteella ja kannustamisen nimissä tehtävät heikennykset on hylättävä. Työmarkkinatuki ja peruspäiväraha on yhdistettävä, jotta nuorten työttömien toimeentulosta poistuu pakko hakea ammattikorkeakouluun ja vanhempien tai puolison tulojen vaikutus poistuu. Työmarkkinatuen ehdot syrjäyttävät ja ajavat nuoria sossuun aivan turhaan. Työttömyysturvan yhtenäistäminen olisi askel perustulon suuntaan, kuten olisi myös toimeentulotuen siirtäminen KELAan.

Vaikka hylkäämme ikään pohjautuvan työmarkkina-aseman tavoitteena, voimme tietenkin tarkastella kokemuksia työstä ja toimeentulosta sukupolvikokemuksina. Usein kuulee puhuttavan, että yksilön on vaihdettava rennompaan ja, että yleisesti halutaan enemmän vapaa-aikaa kuin palkkaa. Tämä päteekin ehkä joillekin, mutta ei lainkaan ole yleinen totuus. On siis katsottava tarkemmin. 

SAK:n selvityksen mukaan alle 30- ja myös alle 40-vuotiaista useampi kuin kaksi kolmesta haluaa ensisijaisesti enemmän palkkaa ja toissijaisesti enemmän vapaa-aikaa. 40–50 -vuotiailla luku on vähän yli 50 % ja yli viisikymppisistä enää alle puolet priorisoi lisäpalkan yli lisävapaan. Nuorilla on siis enemmän huolta toimeentulostaan myös ollessaan töissä.

Olennaista asian korjaamiseksi olisikin, että tuoreille työsuhteille taataan samat edut kuin vanhoille pitkään jatkuneille pesteille. Muuttuvilla ja vaihtelevilla työmarkkinoilla tämä on ainoa mahdollisuus. Tämä pätee niin työsuhdeturvaan, lomaan, palkkaan kuin tuleviin eläkkeisiin. Edellä mainitut tilastot tukevat myös ajatusta työn jakamisesta tasaisemmin ja osoittavat oikeaksi prekariaatti-keskustelujen keskeisen kärjen; toimeentulon epävarmuuden yhä laajemmin.

Kun julkinen valta turvaa yksityisomistajien vallan, eikä toimeentuloa ajaudumme tilanteeseen, jossa maksukykyiset hoitavat vakuutuksensa, palvelunsa ja eläkkeensä yksityisesti. Tällöin koko järjestelmä menettää legitimiteettinsä. Tämän olemme jo nähneet ympäri maailman talouskriisin seurauksena, yhä enenevissä määrin Suomessa. Työttömyys ja toimeentulon ongelmat ovat lisääntyneet. Samalla yritykset maksavat jättipalkkioita ja saavat elvyttämisen nimissä työllistää nuoria palkkatuella, eli rahaa valtiolta. Tuetun työllistämisen tulisikin kohdistua kolmannelle sektorille, eikä yksityisille yrityksille. 

Yleisemmällä tasolla toimeentulon epävarmuuteen on vastattava perustulolla ja lakisääteisellä minimipalkalla. Perustulo yhdistettynä yhdistettynä irtisanomissuojan merkittävään parantamiseen takaisi joustoturvan työsuhteiden katveisiin ja parantaisi vertaistuotannon mahdollisuuksia sekä työväen neuvotteluvoimaa ja itsenäisyyttä. 

Nuorisotyöttömyyttä ei ratkaista harjoittelulla ja muulla tilastojen siivoamisella, sillä ainoastaan syvennetään luokkayhteiskuntajakoa.