26 elokuuta 2010

Kontulaa ei saa yksityistää

 Kuva: Wikipedia

Hesarissa 24.8. julkaistu mielipidekirjoitukseni

Kaupunginhallituksen puheenjohtaja Risto Rautava haluaa yksityistää Kontulan terveyskeskuksen (HS 23.8.). Viime aikaisten tutkimustulosten valossa ja heikentyvän kuntatalouden valossa ehdotus on erikoinen. 

Kunnallishallinnon kehittämissäätiön vuonna 2009 ilmestyneessä selvityksessä osoitetaan, että yksityistäminen tuo lisäkustannuksia kunnille samalla kun palveluvalikoima niukkenee.Joissain tapauksissa, esimerkiksi Carema Oy:n kohdalla Karjaalla on käynyt ilmi, että terveydenhuollon yritykset ovat lisäksi rikkoneet kunnan kanssa tehtyjä sopimuksia. Palkkaamalla vähemmän lääkäreitä kun mihin yritykset ovat sitoutuneet ne kasvattavat voittojaan, samalla kun palvelutaso heikkenee entisestään.

Rautava haluaa siis Helsingin maksavan enemmän terveyspalveluista ja, että lisäpanostus ohjautuu terveysfirmojen omistajille, eikä hyvinvointiin. Vaikuttaakin siltä, että Pajusen jo selätettyä leikkauslistaa yritetään nyt nostaa esiin yksittäisinä ehdotuksina.
...

Terveyskeskuksen yksityistämistä ei myöskään voida perustella "innovatiisuudella", kuten virallisissa yhteyksissä on väläytelty. Suomessa on erään selvityksen mukaan nyt jo 37 ulkoistettua terveysasemaa jotka hoitavat lähes 400 000 asukasta, eli eiköhän tästä nyt ihan riittävästi kokeilutietoa pitäisi olla. Koko ajatus vaikuttaakin Kokoomuksen ideologiselta ratkaisulta.

11 elokuuta 2010

Uppbruten solidaritet eller välfärd?



Alla mielipidekirjoitus, joka on julkaistu HBL:ssa 31.7. Kirjoitus käsittelee vierailevan kulttuuritoimittajan Mikael Brunilan koostamaa artikkelisarjaa talouskriisistä, ympäristöhaasteista ja digitaalisen yhteiskunnan mahdollisuuksista sekä äärioikeiston uhasta. Itse kommentoin tekstejä lähinnä oikeistohegemonian aikaansaannosten valossa.

Jag läste med glädje kultursidan som gästande kulturredaktör Mikael Brunila satt ihop (HBL 26.7). Sällan träffar man i Finland på lika mångsidig diskussion som i Sverige, där samhällspolitiska debatter får betydligt mera spaltutrymme. Att sakta ner och välja mera gemensamt, som Samira Ariadad och Rasmus Fleischer påminner oss om, verkar i krisernas tidevarv vara den enda vägen till ökad välfärd. 

Under kapitalismens regelbundet återkommande kriser finns det två huvudriktlinjer enligt vilka utvecklingen kan fortskrida. Antingen en mera våldsam ackumulering av kapital på geografiskt nya områden (jfr. Kina-fenomenet) eller en omfördelning av existerande samhälleliga resurser. Värre blir det då miljö- och energikrisen gör det allt svårare att i västvärlden uppnå hållbar tillväxt.

En ny välfärd är antagligen möjlig endast genom att bygga upp gemenskaper, som klarar av att ge mening och innehåll i livet utan ökad materiell förbrukning. Ökad produktivitet bör riktas till förkortningar av arbetstid istället för ökad produktion. Samtidigt måste lönernas andel av helhetsproduktionen öka i förhållande till vinsterna. Detta leder till ökade skatteintäkter och fortsatt välfärd utan ekonomisk tillväxt, som dessutom medför problem så som utbrändhet, arbetsolyckor och miljöförsörelse.



Problemet är försiktigheten som råder. Människor tävlar med varandra om skitjobb och -vilkor, istället för att kräva förändringar i samhällsstrukturerna. I 20 år, allt sedan 1990-talets konjunktursvacka, har borgare fört en stenhård klasskamp. Resultatet är skattesänkningar och -avdragsmöjligheter, låga löner samt ett försämrat socialskydd som tvingat i synnerhet snuttjobbare och andra prekära arbetare till dåliga vilkor. Det är dags för underhuggarna att svara på samma mått. En förändring av de rådande maktförhallanden kommer inte ske utan organisering, solidaritet och klassmedveten politik. Vänstern måste våga tala klass.

Så som Mathias Wåg påpekar på ovannämnda kultursidor, finns risken att den traditionella arbetarklassen fjärmar sig från den försiktiga politiken som fokuserar på individuella värden och inte levnads- och maktförhållanden. Det leder lätt till en helsväng åt höger mot fascistiska rörelser som drar nytta av den uppbrutna solidaritetskänslan i samhället. Endast genom att återvända till att atmosfär där välfärd byggs upp och fördelas jämlikt kan Finland hitta sin nisch.

09 elokuuta 2010

Vihaan uutisia


Kolumni julkaistu Kansan Uutisissa 6.8.

Kesälomalta paluu häämöttää jo, vaan ei ihan vielä. Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen kun pidän kunnon palkallista loma ja muita kertyneitä vapaita pois, olen ehtinyt rauhassa pohtia yhteiskunnan tilaa, kiertää kesätapahtumia ja hakata halkoja. Valitettavasti myös lukea uutisia.

Vuoden ehdottomasti paras kesätapahtuma on ollut Puntala-Rock ja festareilla Pertti Kurikan Nimipäivät -orkesteri. Nerokkaan yksinkertaisia riffejä soittava orkesteri kiteyttää yhteiskunnan harvinaisen selkeästi; "Mä vihaan eduskuntaa, mä vihaan tätä maailmaa" ... "Mä vihaan uutisia, mä vihaan tätä maailmaa".

Viimeaikaisten uutisotsikoiden valossa biisin sanomaan on helppo samaistua. Otsikot ovat kirkuneet mm. Kesko tuplasi tuloksensa (Taloussanomat 23.7.), Työtä tekevien köyhyys yleistyy (YLE 29.7), Pätkätyö ja matala palkka yhdistää yli keskusjärjestörajojen (KU 2.8.) tai Professori: Maataloudelle miljardi euroa piilotukea (Taloussanomat 3.8.).

Miten tämä sitten liittyy eduskunnan vihaamiseen? No vaikka siten, että matalpalkka-aloilla työskentelevien köyhyysongelmaa ei ole haluttu ratkaista esimerkiksi perustulolla tai sovitellun päivärahan sääntöjen yksinkertaistamisella, jonka takia jo 10 prosenttia Helsingin toimeentulotuen saajista on työssäkäyviä. Herää kysymys, kuinka suuri osuus olisi, jos kaikki toimeentulotukeen oikeutetut hakisivat sitä? 

Samaan aikaan matalapalkka-alat käärivät valtavia voittoja. Esimerkiksi kaupan alan Keskon tulos parani lähes 100% huhti-kesäkuun aikana 78,7 miljoonaan euroon. Palkankorotukset taas ovat kulkeneet 1-2% kieppeillä. Jos palkkojen osuus arvonlisäyksestä laskee, voittojen osuus nousee, käsillä on hyvin yksinkertainen valintakysymys. Joko vaaditaan ja kamppaillaan tai alistutaan ja nöyrrytään. 

1990-luvun jälkeen voittojen osuus kokonaisuudesta on jähmettynyt noin 30-35% kieppeille aiemmasta 20-25% tasosta. Laajemman hyvinvoinnin mahdollistamiseksi palkkojen ja voittojen välinen suhde on saatava kurottua takaisin.

Entä sitten maataloustuki, jota jaetaan virallisilta tilastoilta piilossa MILJARDI euroa? Kaikki tulonjako liittyy toisiinsa. Etenkin kun kyse on vaurauden ohjaamisesta valtion kassasta Kepulaisille jyväjemmareille. Jos perusturvaa ei koroteta, voidaan maanviljelijöiltä ja Nalle Wahlroosin kaltaisia harrasteljoita tukea enemmän. Viljelijäperheiden tulot olivat vuonna 2008 lähes 50 prosenttia korkeammat kuin keskivertokotitalouden. Itse näkisin vallan mainiosti tämänkin viljelijöiden extratulon tasattavaksi esim. kohti perustuloa meneviin uudistuksiin. Perustulo voisi kummasti lisätä matalpalkka-alojen taistelutahtoa työtaisteluissa ja siten parantaa neuvotteluasemaa.

Pikkuhiljaa töihin palatessa onkin sitten hyvä valmistautua seuraavaan kesälomaan ja tuleviin vaaleihin. Toivottavasti niiden jälkeen eduskunta on vähemmän vihattava paikka. Parempia uutisia ihan lähiaikoina sen sijaan epäilen suuresti.